Miten kaikki alkoi, jatkui ja jatkuu

Ei ole tarkkaa tietoa siitä, pelattiinko Lammilla jalkapalloa ennen Vedon syntyä, ja missä määrin. On kuitenkin ilmeinen fakta, että lajia harrastettiin jossain muodossa jo 1970-luvun alussa tai jo 1960-luvulla. Tästä kielivät jotkut aikalaistodisteet. Kertomusten mukaan liikunta- tai nuorisosihteerin virkaan valittu nuori mies käynnisti jalkapalloharrastuksen jonkin muotoisena Lammin Pallon nimissä.

Vuonna 1979 rooliin astui Lammin Veto, jonka toiminta alkoi monelle paikkakunnalle tyypillisesti. Oli muutaman pelaajan joukko, joilla oli henkilökohtaista kokemusta aiheesta, jo edesmenneet Kari Leino ja Jorma Silvander sekä allekirjoittanut. Kari tutustui lajiin syntymäseudullaan Hollolassa, Jorma taas Rovaniemellä, mistä hän oli kotoisin. Allekirjoittanut oli taas kotoisin Kuopiosta, jossa oli saanut futisoppinsa Koparien riveissä. Kopareitakaan ei enää valitettavasti yhdestä SM-mitalista huolimatta ole olemassa vaan seuran toiminta päättyi konkurssiin. Sen lisäksi Lammilla oli innokas nuorten poikien joukko, joka oli jo pelannut menestyksekkäästi puulaakia Turvan kentällä ja jossain määrin harjoitellutkin ko. lajia. Joukkueessa olivat muun muassa Kari Karvonen, Jussilan veljekset Tapio ja Tommi sekä Mäkelän Arto. Joukkue kantoi nimeä edustus-76. Jalkapallokulttuurin kehitykselle oli niin ikään välttämätöntä paikkakunnalla säännöllisesti pelattu jalkapallopuulaaki, missä oli kaksi eritasoista lohkoa nousuineen ja putoamisineen ja toistakymmentä joukkuetta. Vielä ensimmäisen joukkueen pelaajista haluaisin ottaa esille kaksi pelaajaa, jotka olivat tosi nuoria kuin aloimme, nimittäin topparipari Ilmo Kautosen ja Marko Metsärinnan. Sääli vain, että he pääsivät harvoin pelaamaan nimenomaisesti toppariparina johtuen joukkueen vaatimuksista. Toisin sanoen, heitä tarvittiin muualla. Seuran alkutaipaleella ei voitu puhua savolaistyyppisestä lyhytsyöttöpelistä vaan pitkä syöttö ja perään -taktiikasta. Mutta lyhytsyöttöpeliin palattiin, kun oli tarpeeksi taitoa. Kyllä nykyjoukkuekin käyttää välillä ns. lyhytsyöttöpeliä, ja sekös entistä valmentajaa miellyttää.

Seuran perustava kokous pidettiin Kaunisniemessä seurakunnan leirikeskuksen tiloissa. Suunnitelmana oli liittyä jo toiminnassa olevaan seuraan. Senhetkinen tilanne oli varsin vaikea ja neuvottelujen jälkeen liityimme jalkapallojoukkueena hiljattain paikkakunnalle perustettuun jääkiekon erikoisseuraan Lammin Vetoon. Muutaman vuoden kuluttua jääkiekko kuihtui seuran toiminnasta ja jäljelle jäi jalkapallo. Seuran merkittävämpiä puheenjohtajia oli alkuaikoina Erkki Tuunainen, jonka poika Kari oli sen sijaan Lammin Vedon ensimmäisen joukkueen kantavia voimia. Seuran alkuaikojen toiminta oli sangen pienimuotoista. Pelattiin paikallista piirisarjaa viitostasolla ja seurassa aloitettiin pieni varainhankintatoiminta, joka perustui lähinnä talkootyölle.

Lammin Vedolla on vuosien saatossa ollut joukko innokkaita ja muutoshaluisia puheenjohtajia. Muun muassa Perttu Ylätalo, Risto Saarinen ja Sirpa Norrbacka ovat tätä tointa hoitaneet. Kuitenkin mielestäni naisten osuus on ollut merkittävää toiminnassamme. He ovat Sirpan lisäksi hoitaneet monia erilaisia tärkeitä toimia organisaatiossamme alusta lähtien. Tasa-arvo on toiminut hyvin seurassamme, ja Sirpa lienee ensimmäisiä naispuheenjohtajia tässä, etenkin ennen, melko miehisessä lajissa. Kaiken kaikkiaan tämä naisellinen ote on näkynyt seurassamme ja sen toimissa positiivisella tavalla monella osa-alueella. Kuvaavaa seuran toiminnalle on myös se, että nykyisin puheenjohtajuutta hoitaa nuori edelleenkin edustusjoukkueessa pelaava Harri Majuri.

Kuten totesin, seuran toiminta oli, niin kuin luonnollista, alkuun varsin pienimuotoista, mutta ajan oloon Vedosta kasvoi lammilaisten oma joukkue. Varsinkin juniorijoukkueiden astuessa kuvaan mukaan ensin 1980-luvulla ja sitten laajamuotoisemmin 1990 luvun puolivälissä. Panin merkille, että 2000-luvun alussa merkittävimmissä matseissa saattoi olla jopa yli 300 katsojaa.

Puitteet kaikenlaiselle urheilutoiminnalle ovat erittäin tärkeät. Onneksi Vedolla jalkapallotoiminnassaan on ollut hyvä onni. Kentästä ovat lähes sen koko toiminnan ajan huolehtineet Esko ja hänen poikansa Pertti Lahti. Arvio kentän olosuhteita vierasjoukkueelta kyseltäessä on ollut lähes liikuttavan yksimielinen. Heidän mielestään kenttä on yksi Kanta-Hämeen parhaista. Viimeistä vaihetta en tiedä, mutta käydessäni Lammilla peleissä kenttä on näyttänyt erinomaiselta kauempaa katsottuna. Esko ja Pertti Lahden osaamisesta ja tietämyksestä sai myös allekirjoittanut ja monet muut paljon apua kentän talkoo- ja kunnostustöissä.

Vuosina 1989-1990 valmensin Pallo - Kärppiä, 1990-1991 vasta perustettua FC- Hämeenlinnaa Hämeenlinnassa sekä JanPaa Turengissa 1991-1992. Kolmen vuoden valmentamisen jälkeen olin hieman puhki ja muutin työnantajaa Lammille. Päätin mennä töiden jälkeen aina sohvalle Hesari kädessä ja ottaa pienet unet. Sepä ei onnistunutkaan, sillä nimittäin Konnarilla tuli luokseni delegaatio. Nyt en vieläkään tiedä, kuka oli idean keksijä, mutta heillä oli mukanaan asiapaperi, jota kutsuisin adressiksi. Siinä sanottiin muistini mukaan seuraavalla tavalla. "Me allekirjoittaneet sitoudumme toimimaan siten, että harjoittelemme seuraavasti ja olemme mukana seuraavalla tavalla jalkapallotoiminnassa sekä pyydämme sinua valmentajaksi." Kyseessä olivat omat oppilaani kuudennelta luokalta. Olin nimittäin siirtynyt vuosi sitten töihin Konnarin kouluun. Kiinnostaa vieläkin, mistä ajatus moiseen menettelyyn, mutta kuitenkin, eihän tuommoiseen kysymykseen sanota ei, tai en minä ainakaan sanonut. Tuosta alkoi elämäni mielenkiintoisin vaihe jalkapallovalmennuksessa.

Lammilla oli keskimäärin joka viides vuosi liikunnallisesti tavallista aktiivisempi ikäluokka ja näin näistä kasikymppisistä plus tai miinus joku vuosi tuli pitkäksi aikaa Vedon edustusjoukkue. Nostaisin joitakin nimiä seuran sen aikaiselta taipaleelta: 80-syntyneiden joukko muodosti siis pääosan ryhmästä. Heitä olivat muun muassa Markus Souru, joka vielä viime kaudella huolimatta 39 vuoden iästä oli muutamissa edustusjoukkueen pelissä ja Heikki Arvio, joka asustaa nykyisin Tampereen seudulla. 79-syntyneistä monivuotinen kapteeni Eero Salmio ja kotimaisessa tv-sarjassa Syke ambulanssikuskia esittävä Juha Arola (Tulonen). Kasikakkosista tulevat mieleen salibandyn maailmanmestari Juho Järvinen ja Tampereella myös asustava Vesa-Heikki Lindberg sekä kasikolmosista piirijoukkueessa esiintyneet niin ikään Tampereen mies Atte Kangas ja nykyisin Ruotsissa asustava Markus Forsström.

En ollut koskaan valmentanut nuoria vaan ainoastaan aikuisjoukkueita, se kävisi liikaa työstä ja olisi turhan samankaltaista.. Lähdimme poikien kanssa lähes nollapisteestä. Meillä oli vain into ja valtavan suuri motivaatio. Vaikka toimintamme ei mielestäni ollut millään tavoin ryppyotsaista, niin kuitenkin se oli varsin tavoitteellista. Vuosittain oli parhaimmillaan yli 200 tapaamista jalkapallon tiimoilta. Kehitystä tapahtui ja se ruokki itse itseään. Tavoite oli säilyttää kotiseutuaste (Lammi, Tuulos ja Hämeenkoski). Totta kai mukaan otettiin muitakin, mutta juurikaan ei heitä houkuteltu.

Jalkapallo on muutakin kuin pelkkää harjoittelua ja pelaamista. Olin valmistamassa joukkuettani viikonlopun peliin ja kyseessä oli mielestäni A-junnujen SM-karsinta. Ajattelin puhua alkoholista ja sen vaikutuksesta urheiluun. Kävimme hyvin hedelmällisen keskustelun harjoituksen ohessa aiheesta. Paikalle saapui innokas ja hyvin pätevä jalkapallomies katsomaan, miten A-junnujen valmistautuminen oli sujunut ja hän totesi, että hän se on pelannut parhaat pelinsä krapulassa. Mielessäni kirosin kyseisen tyypin ja mietiskelin, miten hyvin alkanut asia meni pieleen. Kuitenkin hän yhtäkkiä totesi laskeneensa leikkiä, ja asiasta sukeutui hyvä keskustelu. Lopuksi keskustelun lopputuloksena todettiin, että miten yksilön itsekäs toiminta voi haitata koko joukkueen suoritusta.

Ei Vedosta voi puhua, ellei puhu myös Nilsiästä. Kävin siellä 11 kertaa Vedon urheiluleirillä. Alussa leirit oli vielä urheilullisia ja leiriin sisältyi ottelu Pallo-Haukkoja vastaan. Järjestelyt Nilsiän päässä hoiti hyvä ystäväni, opiskelu- ja koulutoverini Pauli Koponen. Aikaa myöten leirit muuttivat hieman muotoaan ja muuttuivat enemmän viihteellisiksi sekä joukkueen yhteishenkeä rakentaviksi, mikä on myös tärkeä asia palloilutoiminnassa. Viimeinen leiri Savossa pidettiin muistaakseni 2009. Vedossa muodostui slogan "Nilsiässä paistaa aina", mutta minun täytyy totuuden nimessä hieman oikaista asiaa. Ensinnäkin meillä oli huikea tuuri, koska aina oli loistava sää ja yli 25 astetta lämpöä. Asiaan vaikutti hyvän tuurin lisäksi se, että leiri oli aina heinäkuun 2. viikonloppu, jolloin oli sarjatauko. Nykyisin lähes kymmenen vuotta Nilsiässä asuneena voin vakuuttaa, että asia ei näin ole, "Nilsiässä ei paista aina".

Jalkapallo on suurten asutuskeskusten laji. Tuntui, että kolmosdivari, jonne pääsimme, oli ehdoton yläraja Lammin kokoiselle paikkakunnalle. En väitä, että urheilullinen menestys olisi ainut motivaation lähtökohta, mutta se ei ollut suinkaan tärkein. Huumori oli tärkeä voimavara yhdessä tekemisessä. Meillä oli mielestäni kivaa. Hauskaa oli myös se, että tutustuin valmentajana paljon nuorempien valmennettaviin ja ystävystyin heidän kanssa. Kyseessä oli paljon muukin kuin jalkapallo. Usein ihmiset ihmettelevät, miten varttuneempi aikuinen jaksaa nuorten kanssa, mutta silloin unohdetaan, että vuorovaikutus on kahdensuuntaista. Jos joutuu antamaan, niin siitä seuraa, että saa positiivisia asioita. Emme urheilleet sen takia, että se oli terveellistä, vaan siksi, että se oli kivaa. Vasta myöhemmin uskoakseni tulimme huomanneeksi, että teimme hyviä valintoja. Tärkeintä mielestäni kuitenkin on, että liikunnallinen elämäntapa tuli soveltuvin osin kaikille pysyväksi.

Myöhemmin elämä heitteli siten, että palasin tänne Savoon. Onneksi sain työlleni hyvät jatkajat, kun hyvät ystäväni Vesa Karjalainen ja Jukka Erkamo ottivat edustuksen valmennusvastuun ja myöhemmin myös Pasi Lehtonen.

Hannu Seesranta